Karjalaisen kateuden kulttuuriset juuret

Kun puhutaan karjalaisista tai eteläkarjalaisista ihmisistä, esille nousee usein kateus. Karjalainen kateus mainitaan useaan kertaan myös eteläkarjalaisuuteen liittyvässä kyselyssämme. Keväällä avoinna olleen kyselyn avulla halusimme selvittää millaisia asioita vastaajat liittävät Etelä-Karjalaan ja eteläkarjalaisuuteen. Sähköiseen kyselyyn vastanneista 60 henkilöstä suurin osa asui Etelä-Karjalassa tai hänen juurensa olivat tällä alueella. Kysely ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, eikä sitä tarkoituskaan analysoida tieteellisen tarkasti. Vastaukset antavat kuitenkin viitteitä siitä millaisia seikkoja eteläkarjalaisuuteen liitetään ja mitä  vastaajat itse pitävät tärkeinä.

Kateuskin nousee esille. Kyselyn vastauksissa eteläkarjalaisia kuvattiin kateellisiksi, sisäänpäin lämpiäviksi ihmisiksi ”jotka eivät kykene yhteistyöhön, jos se ei edesauta omaa etua”. Eteläkarjalaisuuteen usein liitetyn iloisuuden lisäksi eteläkarjalaiset nähtiin myös kateellisina ja kieroina selkään puukottajia. Kateuteen liittyi myös itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua. Lisäksi kateutta nähtiin  Etelä-Karjalan kaupunkien välisissä kiistoissa. Etelä-Karjalasta päin katsottuna kateus tuntui ulkopuolisten panettelulta:  kateuden leimakirveellä eteläkarjalaisia lyövät usein muualta tulleet, jotka eivät ymmärrä karjalaisuutta. Liekö he itse ovat kateellisia täkäläisille?

Kulttuurintutkijoiden mukaan kateuden juuret ovat suomalaisessa kansanuskossa, jossa onnea oli olemassa tietty vakiomäärä. Onnea ei tullut mistään lisää, sen paikka vain vaihtui. Onnen vakioisuuden ajatus liittyy maailmankuvan muutokseen, joka tapahtui, kun pyyntikulttuurista siirryttiin agraariseen elämänmuotoon. Tällöin ympäröivä maailma alkoi selvemmin jakautua tuttuun ja turvalliseen ”tämänpuoleiseen” eli kotipiiriin ja kotipiiriä ympäröivään hallitsemattomaan ”toiseen” eli erämaiseen luontoon. Ihmiset asettuivat asumaan kyläkunnittain ja naapureita alettiin tarkkailla. Jos naapurilla oli asiat paremmin kuin itsellä, se oli itseltä pois.  (Pulkkinen 2014, 263.) Etnologian professori Laura Stark on kirjoittanut, kuinka vielä 1900-luvun alun magiaan liittyvässä muistelukerronnassa nousee esille vihamielisyys, naapureiden vandalismi, riidat ja väkivalta, epäluuloisuus ja kosto, empatian puute sekä viha henkilökohtaisena voimavarana. Empatiaa osoitettiin vain omaan talouteen kuuluvia henkilöitä kohtaan. (Stark 2005, 85.) Pulkkisen (2014) mukaan onnen vakioisuuden ajatus murtui vasta kun moderni teollinen kulttuuri alkoi tuottaa taloudellista hyvää koko ajan lisää.

Maatalousvaltaisessa kulttuurissa erityisesti naapurin sato oli ainaisen kateuden aihe ja onnen lisäämiseksi oli harjoitettava pilaustaikuutta, jonka tarkoituksena oli luonnollisesti pilata toisen onni ja siirtää se itselle. Esimerkiksi  Lemillä kaskenpolttoon liittyi tapa, jossa paikalle osuneille paimenlapsille oli annettava osa eväistä, muutoin he olisivat voineet pilata kaskimaan laulamalla ”peltois puita kasvakoon, jos ei puita niin pujua, pilliheinän piipposia, saviheinän saikkosia”. (Europaeus 2009, 199.) Pahaan silmään ja sanamagiaan oli syytä suhtautua vakavasti. 

Ihmisten välille vihamielisyyttä ja epäluuloa kylvivät erilaiset onnettomuudet, joiden syy oli todennäköisesti juuri naapurin paha silmä eli kateus. Tätä vastaan oli erilaisia varautumismenettelyjä, joista on useita kertomuksia eteläkarjalaisessa tarinaperinteessä. Myös tietäjät, noidat ja parantajat pystyivät halutessaan suojelemaan ihmisiä pahalta silmältä tai parantamaan jo syntyneitä vahinkoja. Ninnu Koskenalhon mukaan kateuteen liittyi läheisesti kehuminen, joka toi kehujen kohteelle välitöntä epäonnea. Epäonnelta oli siis suojauduttava vähättelemällä nopeasti kehujen kohdetta. Kehuissa piilevän kateuden ja pahan silmän sai ikään kuin hämättyä tiehensä, kun nopeasti haukkui omaisuutensa arvottomaksi roinaksi.

Kuulostaako tutulta? Käyttäytymisemme kulttuuriset juuret ovat syvemmällä kuin luulimmekaan. Aika, jolloin pahaa silmää todella pelättiin ja onnea varjeltiin tuntuu olevan kaukana. Silti omassakin käyttäytymisessä tunnistaa kyseisiä piirteitä: Kel onni on, se onnen kätkeköön. Omalla onnella ei ole syytä kehuskella, sillä se yleensä kääntyy ja sitten joutuu muiden pilkan kohteeksi. Ehkä hieman pilke silmäkulmassa voi todeta, että karjalaisella kateudella on aikanaan ollut tärkeä kulttuurinen merkitys. Kateutta ei kannata pilkata, saatika pitää negatiivisena ilmiönä, vaan positiivisena varautumisena onnellisuuteen. 

Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä kateuden kanssa. 

Onpahan vaan todella kaunis paikka Lemin raitilla. 

Lähteet:

Mikko Europaeus: Kansankulttuuri. Teoksessa Talka, Anu, Europaeus, Mikko, Heininen, Mirja, Kähtävä-Marttinen, Minna: Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia, Lemi. 2009. 161–218.

Ninnu Koskenalho: Kateus ja vähättely Suomessa. Antroblogi (http://www.antroblogi.fi/2017/06/kateus-ja-vahattely-suomessa/). 2017.

Risto Pulkkinen:  Suomalainen kansanusko — samaaneista saunatonttuihin. 2014. 

Laura Stark: Taikuus ja kristinusko. Suomalaisen maalaisyhteisön kaksi moraalijärjestelmää 1800-luvulla. Teoksessa Laaksonen, Pekka, Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.) Kansanetiikka. Kalevalaseuran vuosikirja 84, Helsinki. SKS, 84-103.